Kaksi vuotta sitten olin tilannut liput Saksan ja Ranskan jalkapallo-otteluun. Olimme ajoissa liikkeellä ja tepastelimme metroasemalta kohti Pariisin maineikasta Stade de Francen stadionia. Poikani ehdotti, että söisimme illallista stadionin vieressä olevassa McDonald’sissa, mutta löysimme sattumalta ravintolan, josta sai parempaa ruokaa.

 

”Poikien iltana syödään kunnon ravintolassa.”

Pariisin nimekkään jalkapallostadionin Stade de Francen porteilla hääri turvamiehiä, jotka paiskivat töitä hiki hatussa. Jokainen reppu ja käsilaukku piti käydä huolellisesti läpi. Juuri ennen meitä kaksi miestä vedettiin sivuun tarkempaan syyniin.

Myöhemmin portilla räjähti.

Toinen räjähdys kuului kauempaa, sitten kolmas.

”Joku huligaani on tainnut tuoda tänne paukkupommeja.”

 

”Isä, ne ovat äänitehosteita.”

Eivät ne paukkupommeja tai äänitehosteita olleet. Joku oli räjäyttänyt itsensä turvatarkastuksessa, kun turvamies havaitsi räjähdevyön. Toinen terroristi oli ilmeisesti tullut katumapäälle ja vetäytyi kuolemaan aution McDonald’sin edessä.

Ottelu keskeytettiin ja pelaajat kävelivät hermostuneina kentällä. Peliä oli jäljellä vartti, kun poistuimme. Pian stadion evakuoitiin, eikä ketään päästetty sieltä ulos muutamaan tuntiin.

Stadionin ulkopuolella tilanne oli kaoottinen. Metroasema oli suljettu. Kännykkä ei toiminut. Emme lähteneet kilpailemaan takseista toisten kanssa, vaan päätimme etsiä taksikyytiä Pariisin rauhallisemmilta kaduilta. Parin kilometrin jälkeen nousimme autoon, jossa hermostunut algerialainen kuski kertoi meille ikävät uutiset: terrori-iskuissa oli kuollut ja loukkaantunut toistasataa ihmistä.

”Isä, ne eivät onnistuneet pilaamaan poikien iltaa.”

Poikani sieluun sirpaleet eivät osuneet, mutta naapurini elämä oli raunioina. Hän menetti Bataclanissa ainoan lapsensa, lahjakkaan tyttärensä, joka opiskeli toista vuotta kirjallisuustiedettä Sorbonnen yliopistossa.

Seuraavana päivänä uutisvirta täyttyi jutuista ja päivityksistä. Monella oli kiire julkisuuteen purkamaan tuntojaan. Toipuminen oli alkanut tapahtua sitä nopeammin mitä kauempana terrori-iskut olivat tapahtuneet. Pariisilaislähiössämme ystäväni kaatoi hiiliä grilliin ja tarjosi tukea.

”Ensin syödään ja puhutaan sitten.”

Ranskalaisen psykologin Nicolas Dantchevin (Retour d’expérience des attentats du 13 novembre, 2015) mukaan pariisilaiset kriisityöntekijät antoivat psyykkistä tukea 646 ihmiselle iskujen jälkeen. Heistä 424 altistui välittömästi väkivallalle, 67 haki apua surutyöhön ja 155 muihin vaikeuksiin. Ihmishenkien menetysten lisäksi terrori-iskujen henkiset vahingot olivat suuret. Ranskassa puhutaan jo ”Bataclanin sukupolvesta” (La Génération Bataclan), josta monet kärsivät traumanjälkeisistä stressioireista, unettomuudesta, vakavasta masennuksesta ja ahdistuksesta.

 

Miten kriisistä selvitään?

Psykiatri ja psykoanalyytikko Johan Cullberg kehitti kriisityötä Ruotsissa ja vaikutti myös suomalaisen kriisityön kehitykseen*. Cullbergin** ajatuksia seuraten suomalainen psykologi Salli Saari*** erottaa toisistaan neljä eri psyykkisen sopeutumisen vaihetta, jotka seuraavat toisiaan mieltä järkyttäneiden tapahtumien jälkeen. Jotta elämä voisi jatkua mielekkäänä rajujen kokemusten jälkeenkin, kriisin jokainen vaihe on käytävä läpi. Vaikka vaiheteorioita on arvosteltu uusimmassa keskustelussa, ne tarjoavat silti hyvän yleiskuvan siitä, miten ihmiset toipuvat järkyttävistä tapahtumista.

 

1) Psyykkisessä sokkivaiheessa pyrimme pysymään hengissä, kun järkyttävä tapahtuma on vielä tuoreessa muistissa. Sokkiin saattaa kuulua voimakkaita somaattisia oireita kuten puutumista, panikointia, pahoinvointia ja päänsärkyä. Sokki suojaa mieltämme, kun tuntemuksemme ovat sekavat, eikä meillä ole riittävästi tietoa tapahtuneesta.

Sokkivaihe menee tavallisesti ohi nopeasti, mutta suurempien kriisien ja katastrofien jälkeen se saattaa kestää pidempään. Jos sokkivaihe kestää yli vuorokauden, kannattaa olla yhteydessä kriisityöntekijään, joka kykenee vastaanottamaan henkistä kipua ja tarjoamaan psyykkistä ensiapua. Mieltä järkyttäneen tilanteen läpikäyminen, tieto ja läheisten ihmisten tuki edistää sokista toipumista. Miten itse auttaisit ja tukisit menetyksen kokenutta läheistäsi?

 

2) Reaktiovaiheessa alamme hiljalleen tiedostaa, mitä oikein on tapahtunut. Kun huomaamme, että vaara on poissa ja uhkaava tilanne on ohi, alamme tunnistaa itsessämme tunteita. Voimakkaat vihan, surun, ahdistuksen ja syyllisyyden tunteet kuuluvat reaktiovaiheeseen.

”Jos olisin jäänyt kotiin, tätä ei olisi käynyt!”

Puhu rohkeasti tunteistasi, kertaa ajatuksiasi ja käy tapahtumia läpi läheistesi kanssa. Jos järkyttävä kokemus vaivaa mieltäsi ja häiritsee unta, varaa rohkeasti aika kriisipsykologin tai psykoterapeutin vastaanotolle. Puhuminen helpottaa. Välttäessämme tietoisesti kielteisten tunteiden käsittelyä reaktiovaihe pitkittyy, masennumme ja alamme helposti hoitaa ahdistustamme esimerkiksi päihteillä.

 

3) Käsittely- ja prosessointivaiheessa tunteet siirtyvät taka-alalle, eivätkä ajatukset järkyttävästä tapahtumasta vaivaa enää jatkuvasti mieltä. Jos läheisemme eivät jaksa kuunnella vuodatustamme, saatamme vetäytyä täysin omiin oloihimme ja eristäytyä. Yksinäisyyteen vetäytymisessä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta toipumisen kannalta ammatillisesti ohjattu vertaistuki ja sururyhmät ovat erakoitumista parempia vaihtoehtoja.

Ulkopuolista apua kannattaa hakea, jos huomaat olevasi uupunut, etkä pysty keskittymään kunnolla töihisi ja ylläpitämään ihmissuhteitasi. Jos huomaat läheisesi eristäytyvän, älä jätä häntä yksin. Ilmaise olevasi kiinnostunut hänen jaksamisestaan. Jos koet olevasi huolissasi läheisesi voinnista, kerro se suoraan hänelle.

 

4) Uudelleen suuntautumisen vaiheessa järkyttävästä tapahtumasta on tullut osa omaa kokemusmaailmaamme ja minuuttamme. Voimme muistella järkyttäviä tapahtumia niin, etteivät voimakkaat tunnekokemukset häiritse enää meitä ja haittaa toimintakykyämme. Kukapa ei toivoisi itselleen tällaista mielentyyneyttä meitä jokaista koskettavien vastoinkäymisten ja menetysten keskelle?

Suurin osa ihmisistä selviääkin järkyttävistä tapahtumista yllättävän hyvin, mutta kaikki eivät pääse traumasta eroon vaiheteoriaa sujuvasti mukaillen. Järkyttävään kokemukseen liitetyt aistimukset, äänet ja hajut saattavat palauttaa meidät tilaan, jossa pakenemme ja yritämme selviytyä. Erityisesti seksuaalisen väkivallan, katastrofin, sodan, terrori-iskun ja rakkaan ihmisen kuoleman jälkeen kerran mieltä järkyttänyt tunnekokemus saattaa aktivoitua uudestaan.

”Ei, nyt se tapahtuu taas!”

Traumanjälkeiset stressioireet saattavat kehittyä hoitamattomina pitkäkestoisemmaksi stressihäiriöksi jo muutamassa viikossa. Siksi stressioireet kannattaa työstää mahdollisimman pian asiaan perehtyneen psykologin tai psykoterapeutin kanssa.

Tietoisuus psyykkisen sopeutumisen vaiheista ei suojele meitä pahuudelta, katastrofeilta ja mieltä järkyttäviltä tapahtumilta. Elämä kantaa ja luulemme olevamme haavoittumattomia, kunnes läheisemme tai me itse joudumme onnettomuuteen, mielivaltaisen väkivallan kohteeksi tai sairastumme vakavasti. Näissä sattumanvaraisissa elämäntilanteissa on silti hyödyllistä suojella itseään ja opetella sijoittamaan pahat tapahtumat itsensä ulkopuolelle. Parempi mielenterveys nojaa taitoihin, joita voi rauhassa harjoitella ammattilaisen kanssa ja parantaa näin otetta omasta elämästä kriisin jälkeen.

 

Lue myös Shortumin toimitusjohtajan Katri Kannisen neuvot menetyksestä toipumiseen ja kuuntele haastattelu:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/09/04/nain-autat-ystavaa-kriisitilanteessa-lue-psykoterapeutin-ohjeet

 

* Psykologinen työ akuuteissa kriiseissä – suositus hyvistä käytännöistä, 2010

** Det Psykiska Traumat, 1971

*** Kuin salama kirkkaalta taivaalta: kriisit ja niistä selviytyminen, 2000