Arvostava yhteistyö, voi miten vaikeaa se onkaan!

Osaammeko me oikeasti arvostaa toisen ajatuksia? Vai ovatko omat ideat loppujen lopuksi parempia? Kannattaako keskustella, vai voittaako oma näkökulma joka kerta?

Ja milloin on oikeasti huono idea olla kuuntelematta?

Voi, miten haastavaa yhdessä toimiminen voikaan olla!

Minulla sattuu olemaan kotona juristi. Kerta toisensa jälkeen me toistamme – nyt jo yli 25 vuoden kokemuksella – samankaltaista keskustelua.

Mielessäni on kysymys, johon olen maallikkonakin arvellut jo keksineeni ihan järkevän ratkaisun.

Tekijänoikeuksista, sopimuksista, mitä nyt kirjoittavalle yrittäjälle tulee eteen. Sanon sitten ääneen mitä olen asiasta ajatellut, ja jään kuuntelemaan. Varmaankin kotijuristi kuittaa, että ihan hyvältä kuulostaa, antaa mennä vain.

Mutta niin ei useinkaan käy. Sen sijaan mies tarttuu kysymystä sellaisesta liepeestä, jota en ymmärtänyt siinä olevankaan, ja alkaa pyörittää. Kohta en enää edes tunnista alkuperäistä asiaani, kun mies on uponnut immateriaalioikeuden syövereihin.

Minä seison rannalla ja odotan. Onko vastaus kyllä vai ei?

Tässä kohdassa huomaan, että arvostava yhteistyö on minullekin, kaikesta vuorovaikutuskoulutuksestani ja työkokemuksestani huolimatta, todellakin haastavaa.

Sen verran vain, että hampaita kirvelee. Miksi ihmeessä yksinkertaisista asioista pitää tehdä niin monimutkaisia?

Erilainen koulutus, erilainen kokemus ja erilainen persoonallisuus avaavat ihan arkisiin työssä vastaantuleviin asioihin joskus häkellyttävän erilaisia näkökulmia.

Eri asiat näyttäytyvät tärkeinä, ja hyvin herkästi joudutaan asetelmiin, joissa tekisi mieli sivuuttaa, vähätellä tai kerta kaikkiaan tyrmätä toisen näkemys. Voi kun se edes olisi hiljaa!

Toisen ajatusten todellinen vastaanottaminen on vaikeaa, ja kun vähänkin pysähtyy miettimään, niin ymmärtää kyllä miksi:  

• Kuunteleminen vaatisi vaivannäköä.
• Pitäisi ajatella laajemmin. Ei millään jaksaisi.
• Toisen sanoma muistuttaa ikävällä tavalla siitä, että itse ei tiedä kaikkea ja asiat todellakin voivat olla mutkikkaampia kuin haluaisi uskoakaan.

Jossain vaiheessa, jos on rehellinen, huomaa ettei itse asiassa edes tiedä, millaista ajatustyötä toinen tekee. Ei ole tullut kysytyksi.

Tai sitten tietoa saa nyhtämällä nyhtää.

Tai saattaa ilmentyä kilpailuasetelma. Minun ideani on parempi kuin sinun. Piste.

Aikapaine vaivaa. Pitäisi saada valmista, toinen projekti painaa päälle jo. Tai kolmas.

Toinen on persoonaltaan erilainen. Ihan-liian-hidas-ja-perusteellinen. Pitäisi tapahtua jo!

Maailmankaikkeuden ja kansantaloudenkin kannalta on aika pikkujuttu, jos me täällä kotona nahistelemme siitä, millainen sopimus minun pitäisi tehdä jonkin julkaisun tiimoilta.

Mutta entä jos sama toistensa kuuntelemisen ja ymmärtämisen vaikeus toistuu satojen tuhansien eurojen projekteissa, miljoonien tai miljardien soteratkaisuissa ja isoissa tai pienissä organisaatiouudistuksissa?

Jos näissä kuvioissa ei osaa todella harkita sitä, mitä muilla on tuotavanaan pöytään ja olla avoin myös omista poikkeaville lähestymistavoille, niin metsään menon riski on iso ja seuraukset sen mukaiset.

Sen lisäksi, että nykyisin niin tavallisesta kiireen, paniikin ja ainoan mahdollisen vaihtoehdon tunnelmasta pitäisi päästä eroon, olisi äärimmäisen tärkeää käyttää aivan vanhanaikaisia itsehillinnän, nöyryyden ja kuuntelun taitoja.

Käytännön tasolla tämä tarkoittaa, että aina pitäisi olla malttia ottaa kaksi askelta taaksepäin ja arvioida, mihin oma oikeassa olemisen varmuus perustuu.

Ja kun kerran tiedetään, miten usein teemme ratkaisumme tunteen perusteella ja vasta jälkikäteen perustelemme niitä järkiargumenteilla, voisimme myös saman tien tunnustaa ainakin itsellemme, millaisia – ei aina niin järkeviä tai salonkikelpoisia – tunteita ja reaktioita muiden, auttamatta erilaisten ihmisten kanssa toimiminen meissä herättää.

Lähes poikkeuksetta on niin, että tunnistamattomat tunteet hämärtävät ajattelun, mutta tunnistetut ja siedetyt tunteet selkiyttävät sitä.

Näin lyhytkin, mutta rehellinen, itsensä kohtaamisen sessio voi auttaa vilpittömästi arvostamaan toisen ajattelua ja osaamista ja toimimaan yhdessä aidon asialähtöisesti.

Ehkäpä minäkin kokeilen seuraavan sopimuspaperin tullessa käsittelyyn.

Entä sinä?

Jos huomaat yhteistyön pulmien välillä kasvavan aivan ylivoimaisiin mittoihin, älä siltikään anna periksi!

Kuten presidentti Ahtisaarikin sanoo, sovinto on viime kädessä aina tahdon asia.

Tahdon lisäksi tarvitaan tietoa ja taitoa. Vinkkejä vuorovaikutukseen löydät Shortumin blogista.

Ja tosipaikan tullen kannattaa muistaa myös Työelämätalon asiantuntijat, jotka ovat sovittelun ja rakentavan yhteistyön monissa liemissä harjaantuneita eksperttejä ja pystyvät auttamaan sinut uusien näkökulmien äärelle lähes pulmassa kuin pulmassa.

Muokattu vieraskirjoituksesta osoitteeseen, joka ei ole enää löydettävissä.