Intohimon liekki palaa työpaikoilla voimakkaasti ja kärventää pahimmillaan kaiken lähellään

Muutamia ajatuksia, joita heräsi siitä punaiselle pohjalle kirjoitetusta mietelauseesta joka pyörii juuri nyt somessa. Siitä  joka varoittelee sisäisen vaatimuksen ja uupumuksen vaaroista.

LinkedInin ja Twitterin esittelyteksteissä ja henkilöbrändiä rakentavissa postauksissa vilkkuu useimmin jonkinlainen muunnelma siitä miten suhtautuu intohimoisesti omaan työhönsä, miten työn tulisi olla suuri innostuksen ja intohimon lähden ja miten pitäisi jatkuvasti pyrkiä kehittymään ja olemaan parempi. 

Tämänkaltainen puhe on erittäin armotonta ja siinä piilee suuri riski. Mitä jos ei pystykään tähän? Mitä jos ei olekaan sitä kaikenkattavaa uratavoitetta, jatkuvaa intoa opetella uutta ja kehittyä paremmaksi niin taidoiltaan kuin ihmisenä? Mitä jos ei ole valmis venymään päivittäin epämukavuusalueilleen? Mitä jos haluaa olla hiljaa tyytyväinen siihen että saa hoidettua asioita eteenpäin? 

Eiväthän huippu-urheilijatkaan tee joka päivä maksimitehoisia harjoituksia vaikka tavoittelevatkin maksimaalista suorituskykyä. Välillä tehdään omia taitoja ja voimia ylläpitäviä tai palauttavia juttuja. Tekemällä tuttuja ja hyvin hallinnassa olevia asioita ruokimme nimittäin omaa itsevarmuuttamme. Sillä kehitytään ja voidaan hyvin. Itsensä johtamisen grand old man Peter Druckerkin toteaa että vain omien vahvuuksien varassa ja niitä työstämällä voi kehittyä ja menestyä.

Intohimoinen suhtautuminen ja yltiöpositiivinen asenne eivät välttämättä yksinään ole vahvuuksia. Ottaisitko sinä esim. keittiöremontin tekijäksi kirvesmiehen jonka taidoista ei ole varmuutta, mutta jolla on palava innostus keittiöiden purkamiseen ja kasaamiseen? Pahimmillaan (ja valitettavan usein) intohimoksi naamioitu suorituskeskeisyys on tapa vältellä vaikeiden asioiden kohtaamista. Suorittamalla ja piiskaamalla itseään eteenpäin ei onnistu kuin uupumaan, ei vaikka kuinka kuorruttaisimmen sen epätoivoiseksi optimismiksi ja palavaksi haluksi onnistua.

Työstä ja muistakin elämän tärkeistä osa-alueista kuitenkin saa ja kannattaa olla innoissaan silloin kun siltä tuntuu mutta itseisarvoa niistä ei saisi tulla. Onnistumisista kannattaa nauttia ja ne tulee huomioida niin itsekseen kuin porukalla vaikka ne olisivat kokoluokaltaan pieniä. Kannattaa järjestää itselleen onnistumisia asettamalla sopivan kokoisia tavoitteita tai tarkastelemalla kaikkia niitä asioita jotka menivät juuri niinkuin pitikin.

Koomikko Tim Minchin summaa mielestäni tätä ajatusta erinomaisesti yliopistosta valmistuville pitämässään puheessa 9 Rules To Live By. Tässä makupalana ensimmäinen ohje:

Sinulla ei tarvitse olla unelmaa. Keskity mikrokunnianhimoisuuteen ja katso mitä tapahtuu, kun keskityt lyhyen tähtäimen tavoitteisiin…

You don’t have to have a dream. Be micro-ambitious and see what happens as you pursue short-term goals…