Missä välissä ehdin? Miten ne muut ehtii? Osaanko ja pystynkö? Miksi minun kotini ei näytä samalta kuin sisustuslehdessä?

Jollain toisella on aina mielenkiintoisempi työ. Kollega on niin paljon tehokkaampi. Omat hommat voisi hoitaa paremmin.

Parisuhteelle pitäisi olla enemmän aikaa. Lasten kanssa pitäisi olla läsnä, hyväksyvä ja hyvä esimerkki.

 

Ja kaikesta tästä pitäisi vielä kirjoittaa blogia ja julkaista parhaat palat somessa. Ahdistaa!

 

Aloittaessani työterveyspsykologina vuonna 2009, iso osa vastaanotolle tulevista asiakkaistani kärsi masennusongelmista. Toivottomuuden tunne, murentunut itsetunto ja lamaantuminen toistuivat kerta toisensa jälkeen keskusteluissa.

Vuosien saatossa jotain tapahtui. Nykyään vastaanotolle hakeutumisen syy vaikuttaisi olevan useimmin ahdistuneisuus. Tarkoista mielenterveysdiagnoosien jakaumista on vaikea löytää tietoa, mutta THL:n tilastojen mukaan avohoidossa olevien potilaiden määrä nimenomaisesti ahdistusdiagnooseilla on kaksinkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana, kun taas masennuksen vuoksi avohoidossa olevien potilaiden määrä on pysytellyt suunnilleen samalla tasolla.

Asiakkaani eivät olekaan lamaantuneita siksi, että tilanne olisi jotenkin romahtanut, vaan voimakkaan ja epämääräisen tunnekuohun vallassa siksi että he pelkäävät putoavansa kyydistä.

 

Mitä jos en olekaan riittävän hyvä työntekijä? Miten voisin pysyä mukana alati vaativassa toimintakulttuurissa, jossa pitäisi aina olla haastamassa itseään ja hakeutumassa epämukavuusalueille yhä kiireisemmissä aikatauluissa.

 

Aiemmassa palautumista käsittelevässä kirjoituksessani pohdin ahdistuksen ja asioista paitsi jäämisen pelon yhteyttä. Ainakin yhtä usein ahdistus kuitenkin liittyy tunteeseen omasta riittämättömyydestä.

Jos arvotamme itseämme ihmisinä liiaksi suoriutumisen perusteella, olemme vaarallisilla vesillä. Tietoa on saatavilla loputtomasti ja aina löytyy joku, joka osaa tai menestyy paremmin. Toisaalta jos ei löydy, asetamme herkästi riman epätäydellisen tiedon perusteella epärealistisen korkealle liian monessa asiassa samanaikaisesti ja koemme epäonnistuvamme.

Ahdistus kumpuaa siis siitä että tavoittelemme mahdottomia ja jäämme kovassa vireystilassa yrittämään tai miettimään että pitäisi yrittää.

Kehittymishakuisuus, itsensä haastaminen ja epämukavuusalueille hakeutuminen ovat vakiosanastoa monen työpaikan juhlapuheissa ja valmennusohjelmissa. Arkitotuus taas usein on omilla äärirajoilla venymistä ja harmistusta siitä, että asioita ei ehditä tekemään kiireen keskellä kunnolla.

Ongelma ei kuitenkaan ole näiden asioiden tavoittelemisessa, vaan siinä että emme joko saa riittävää palautetta ja tunnetta onnistumisesta tai että edellytämme itseltämme onnistuvamme kaikessa.

 

Mittatikkuna ei kannattaisi käyttää mustavalkoista onnistuin-epäonnistuin -asteikkoa vaan ennemminkin kuljettua matkaa.

 

Sen sijaan että katsomme eteenpäin niitä asioita kohti, joita meillä ei vielä ole, pitäisi muistaa suunnata ajoittain katse myös taakse ja arvioida olemmeko tyytyväisiä jo kuljettuun matkaan tai oliko matkustaminen sinällään mielenkiintoista ja hauskaa.

 

Yhdysvaltalaisen Stanfordin yliopiston psykologian professori Carol Dweck on tutkimuksissaan tunnistanut kaksi erilaista ajattelutapaa jotka liittyvät menestykseen ja lahjakkuuteen.

Jämähtänyt ajattelutapa (fixed mindset) saa meidät näkemään menestymisen edellytykset, esim. älykkyyden ja lahjakkuuden staattisina ominaisuuksina joita ihmisellä joko on tai ei. Tämän ajattelutavan puitteissa epäonnistuminen on osoitus siitä, että ei ole riittäviä edellytyksiä pärjätä eikä tule koskaan olemaankaan.

Kasvuhakuinen  ajattelutapa (growth mindset) puolestaan saa meidät näkemään edellytykset opittavina ja kehitettävinä ominaisuuksina. Kasvuhakuiseen ajattelutapaan kuuluu kiinteästi usko siitä että epäonnistumisista voi ja pitää oppia. Kasvuhakuinen ajattelutapa korostaa yrittämistä ja paneutumista tärkeämpinä asioina kuin onnistumista.

Harvard Business Review:n mainio artikkeli tarkastelee huippusuoritusten tavoittelun ja niihin kannustamisen varjopuolia. Usein sinällään hyväntahtoinenkin kannustus ja palaute voi ruokkia nimenomaan jämähtänyttä ajattelutapaa. Jos meille kerrotaan, että olemme hyviä ja nerokkaita huippusuoriutujia, saattaa se saada aikaiseksi jatkuvan tarpeen todistella että on huippu.

Alati parempien huippujen tavoitteleminen puolestaan taas pahimmillaan ruokkii riittämättömyyden tunnetta koska jokaisella tulee vastaan se raja missä ei enää osaa tai kykene. Jämähtänyneen ajattelutavan läpi tarkasteltuna tästä tulee todiste riittämättömyydestä.

Juuri tässä tässä hetkessä tapahtuvat asiat ikäänkuin menettävät merkityksensä, koska tärkeät asiat ovat aina vasta jossain horisontissa.

Ero kasvuhakuisen ajattelutavan ja väkisin hampaat irvessä epämukavuusalueelle syöksymisen välillä onkin juuri siinä, ettei kasvuhakuisesti ajatellen ole kyse epämukavuudesta, vaan kehittymiselle välttämättömästä alueesta jossa kerätään kokemuksia ja opitaan.

Kysymys on siis ennen kaikkea siitä miten asennoidumme asioihin, joita emme vielä osaa tai ehkä koskaan tule osaamaankaan.

 

Keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden sietäminen ovat koko homman ydin.

 

Matkasta nauttiminen ja oppiminen matkan varrella on arvokkaampaa kuin tavoitteen saavuttaminen. Yllättävän usein tämä suhtautuminen johtaa myös huipputuloksiin, koska se ruokkii sinnikkyyttä ja omistautumista tekemiselle.

Miten sitä kasvuhakuisuutta sitten voisi ruokkia? Ensinäkemältä vinkit vaikuttaisivat olevan juuri niitä hyvää tarkoittavia neuvoja, joista Liisa kirjoitti aiemmin: hyväksy epätäydellisyydet, suhtaudu haasteisiin mahdollisuuksina, sanoita epäonnistumiset oppimistilaisuuksiksi, lakkaa hakemasta hyväksyntää, juhli onnistumisia, suhtaudu kritiikkiin niinkuin se olisi rakentavaa jne.

 

Mielestäni Dweck antaa kuitenkin itse paremman reseptin kasvuhakuisuuden ruokkimiseen:

 

  1. Opettele tunnistamaan jämähtäneen ajattelutavan puhe

Kohdatessasi uuden haasteen tai vastoinkäymiseen, pysähdy kuuntelemaan sisäistä dialogiasi. Jämähtänyt ajattelutapa saattaa kuulostaa esim. tältä: “Ehkä et ole riittävän lahjakas”, “Mitä jos epäonnistunut? Muut nauravat sinulle kun luulit itsestäsi liikoja”, “Kyllä tämä pitäisi osata saman tien”, “Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto”.

 

  1. Ymmärrä että voit valita

Muista että vaikka et voi muuttaa kohtaamiasi asioita, voit aina valita oman suhtautumisesti niihin. Voit itse päättää miten tulkitset haasteet, vastoinkäymiset ja kritiikin.

Voit suhtautua niihin joko todisteina siitä että osaa tai kykene. Tai voit tulkita ne viesteinä siitä että selvitäksesi niistä sinun on työskenneltävä kovemmin tai kokeiltava toisenlaisia lähestymistapoja.

 

  1. Vastaa kasvuhakuisesti ajatellen

“Ehkä et ole riittävän lahjakas?”

— “En ehkä vielä, mutta voin oppia.”

“Mitä jos epäonnistut? “Muut nauravat sinulle kun luulit itsestäsi liikoja.”

— “Jos en yritä, olen jo epäonnistunut. Monet alansa huiput ovat epäonnistuneet useita kertoja.”

“Kyllä tämä pitäisi osata saman tien”

— “Tätä voi oppia tekemällä”

“Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto”

— “Epäonnistuminen on aina vaihtoehto, mutta niin on onnistuminenkin”

 

  1. Vie kasvuhakuisuus käytäntöön

Kokeile ja opettele käymään tätä keskustelua itsesi kanssa. Ota haasteet vastaan avoimin mielin, opi vastoinkäymisistä ja varaudu yrittämään uudelleen. Ota kritiikki vastaan ja päätä mitä aiot sen perusteella tehdä. Juhli onnistumisia ja epäonnistumisia, molemmat ovat arvokkaita.

Jos ajattelutavan vaihtaminen tuntuu ylivoimaiselta tai luvattomalta ajatukselta, voi kyse olla siitä että sinulla on tunnetasolla epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden hyväksymiseen liittyviä kompastuskiviä.

Jos kasvuhakuisuus ei ota onnistuakseen tai huono omatunto uhkaa ottaa sinusta niskaotteen, on ehkä tarpeen tarkastella asiaa pintaa syvemmältä.